Alvar Aallon elämä - Alvar Aalto Foundation

Hugo Alvar Henrik Aalto oli syntyisin pienestä Kuortaneen kunnasta Länsi-Suomesta. Isä Aalto oli suomenkielinen maanmittari ja äiti ruotsinkielinen postineiti, siis koulutettua väkeä. Nelilapsinen perhe muutti suomenkielisen oppikoulun tyyssijaan Jyväskylään, lapsista vanhimman, Alvarin, ollessa viisivuotias.

Ympäristön muutos oli moninainen: lakeus vaihtui järvien ympäröimiksi kukkuloiksi, kylätie ruutukaavaiseksi kaupungiksi, lehmien ammunta markkinoiden ja laivasireenien sekamelskaksi.

Piirtämistä lempiaineenaan pitänyt nuori Aalto kirjoitti ylioppilaaksi Jyväskylän maineikkaasta lyseosta keväällä 1916. Valittuaan arkkitehdin uran hän matkusti Helsinkiin, jossa Polyteekki (nykyinen Teknillinen Korkeakoulu) ainoana Suomessa opetti arkkitehtuuria.

Aallon opiskeluvuodet olivat kertaustyylien ja nousevan kansallisuusaatteen siivittämät. Suomi itsenäistyi kivuliaasti vuonna 1917 ja myös Polyteekin opiskelijat joutuivat ottamaan osaa yhteiskunnalliseen mullistukseen, sisällissotaan.

Opiskelun pariin palattuaan Aalto paneutui opintoihin, harrasti maalausta ja tienasi sivutuloja mm. kirjoittamalla sanomalehtiin taidejuttuja. Aalto valmistui arkkitehdiksi kesällä 1921 kiitettävin arvosanoin. Aalto aloitti toimintansa Helsingissä, mistä ei kuitenkaan löytänyt toivotunlaisia työtehtäviä.

Ensimmäiset tilaustyöt kaukana pääkaupungista syntyivät tuttavankauppaa: Kauhajärven kirkon kellotapuli vuonna 1921 ja Villa Manner vuonna 1923.

Syksyllä 1923 Aalto perusti arkkitehtuuritoimiston Jyväskylään, josta oman kaupungin poikana arveli saavansa hyvin töitä. Näin tapahtuikin.

Jyväskylän työväentalo (1924-25).

Aalto palkkasi toimistoonsa avustajaksi Aino Marsion, jonka kanssa avioitui syksyllä 1924. Aino Marsio oli valmistunut arkkitehdiksi pari vuotta aikaisemmin. Hän oli käytännöllinen, moderni nuori nainen ja matkustellut laajasti.

Jyväskylän työväentalon (1924-25) lämpiö.

Häämatka tehtiin opiskelumielessä Sveitsin kautta Italiaan. Italianmatkan vaikutuksia voi nähdä Aallon ensimmäisen kivitalon, Jyväskylän Työväentalon sisustuksissa. Kolme Jyväskylän vuotta olivat kiihkeitä ja kiireisiä; perheeseen syntyi tytär ja Aallot osallistuivat lukuisiin arkkitehtuurikilpailuihin.

Vuonna 1927 Aalto voitti Lounais-Suomen Maalaistentalon kilpailun ja perhe muutti Turkuun, jossa syntyi poika ja joukko uuden arkkitehtuuriaatteen, funktionalismin, innoittamia rakennuksia.

Lounais-Suomen maalaistentalo (1927-28).

Turun Sanomien toimitalo (1928-29), painosali.

Turun messut (1929).

Turussa hän tapasi joukon innostavia kollegoita, mm. modernismista kiinnostuneen arkkitehti Erik Bryggmanin. Bryggmanin kanssa Aalto suunnitteli Turun messut vuonna 1929, mikä oli modernin arkkitehtuurin tärkeä tapahtuma Suomessa.

Vuosi 1929 oli Aallon elämässä muutenkin merkittävä vuosi. Hän tutustui silloin useisiin kiinnostaviin uuden arkkitehtuurin puolestapuhujiin, joista myöhemmin tuli hänen ystäviään; mm. arkkitehtuurikriitikko Sigfried Giedioniin ja taiteen moniottelijaan, Bauhausin opettajaan Lazlo Moholy-Nagyyn.

Paimion parantola (1929-33).

Omaksutut uudet aatteet saivat synteesinsä Paimioon suunnitellussa tuberkuloosiparantolassa, joka valmistui vuonna 1932. Se oli Aallon näyte siitä, että uuden arkkitehtuurin mestariteos voi syntyä hyvinkin nopealla omaksumisella ja kaukana keskuksista.

Paimion parantola (1929-33).

Vuonna 1933 Aallon maine Paimion myötä ulkomailla oli vakiintunut ja hän päätti valloittaa Helsingin. Pääkaupunkiseutu oli vanhan polven arkkitehtien keskus, eikä työnsaanti sieltä ollut aivan helppoa.

Aallon onneksi Viipurin kirjasto, jonka kilpailun hän oli voittanut 1927, päätettiin viimein rakentaa. 1930-luvun alussa Alvarin yhteistyössä Ainon ja puuseppä Otto Korhosen kanssa kehittämät huonekalut löysivät ostajansa.

Viipurin kirjaston (1927-35) luentosali.

Aalto ei siis ollut riippuvainen helsinkiläisistä tilaajista, vaan saattoi jopa rakentaa talon itselleen. Kotinsa, jossa Aalto asui elämänsä loppuun asti, hän suunnitteli Helsingin Munkkiniemeen. Talo valmistui syksyllä 1936. Se oli eräänlainen airut manifestille, jonka Aalto lopullisesti toteutti Villa Maireassa, ystävilleen Maire ja Harry Gullichsenille suunnittelemassaan talossa. Rakennuksessa yhdistyi modernistinen muotokieli ja materiaali traditioon, jossa luonto sai aivan uudella tavalla jalansijaa.

Aino ja Alvar Aalto kotitalonsa ateljeessa.

Villa Mairea (1937-39).

Villa Mairea living room with stairs leading to upper floor.

Ympäröivää luontoa lähtökohtana pitävästä suunnittelusta tuli Aallon tavaramerkki. Hän sovelsi sitä niin aluesuunnitteluun kuin sosiaaliseen rakentamiseenkin. Hyvänä esimerkkinä voidaan pitää Sunilan tehdasyhteisön rakentamista 1936-39.

Vuosien 1938 -39 Yhdysvaltojen matkan aikoihin Aallon kiinnostus oli jo suuntautunut yhä enemmän standardisointiin. Siinä hän erityisesti painotti luonnon esimerkkiä, jossa soluja yhdistämällä syntyi suuri määrä erilaisia variaatioita. Itse hän ryhtyi yhä enenevässä määrin pohtimaan orgaanisen muodon mahdollisuuksia ja suunnitteli tältä pohjalta mm. New Yorkin maailmannäyttelyn paviljongin.

Toisen maailmansodan puhkeaminen oli järkytys optimistiselle Aallolle, jonka mielessä Yhdysvaltain edustama uusi parempi maailma vielä voimallisesti eli. Hänen vastuuntuntoinen sosiaalinen mielenlaatunsa johti hänet etsimään ratkaisumalleja: kuinka Suomea tulisi jälleenrakentaa? Hän paneutui ennen sotaa aloittamiensa valmistalojen kehittämiseen ja niiden myötä asemakaavasuunnitteluun. Työlleen hän sai paljon virikkeitä toimiessaan MIT:n yliopiston vierailevana professorina Cambridgessä, USA:ssa.

Maailmansodan loputtua Aalto ryhtyi suunnittelemaan ensimmäistä ulkomaille toteutunutta rakennustaan: MIT:n asuntolaa. Hän jatkoi siinä sodan keskeyttämää pohdintaa orgaanisesta muodosta. Rakennus avasi Aallolle uuden tavan käyttää tiiltä kaupunkiarkkitehtuurin materiaalina.

MIT Baker House (1947-49).

Uutta syvyyttä ja monumentaalisuutta Aallon arkkitehtuuriin toi myös kriisi: Aino kuoli tammikuussa 1949. Aino oli vastannut mm. kaikista Aallon rakennusten sisustuksista.

Aalto haki lohtua matkustamalla ja tekemällä työtä.

Aallon ensimmäistä tilaustyötä Helsinkiin, Insinööritaloa, seurasi useampi kilpailuvoitto kotimaassa: Kansaneläkelaitoksen pääkonttori 1948, Otaniemen teknillisen korkeakoulun asemakaava 1949, Säynätsalon kunnantalo 1949, Rautatalo 1951 ja Jyväskylän yliopisto 1951. Kaikki nämä merkittävät kohteet tulivat toteutukseen 1950-luvulla ja kaikissa niissä pohditaan julkisen rakentamisen ja kaupunkimaisen tilan luonnetta.

Voittojen myötä Aalto päätti jäädä Suomeen.

Säynätsalon kunnantalo (1949-52).

Aallon työpariksi ja aviopuolisoksi tuli vuonna 1952 nuori arkkitehti Elsa-Kaisa (Elissa) Mäkiniemi. Heidän yhteiseksi kesäpaikakseen rakennettiin ns. Koetalo Muuratsaloon, jonka myötä Aalto palasi keskisuomalaiseen maisemaan.

Muuratsalon koetalo (1952-54).

Koetalosta tuli Aallolle uusi leikkipaikka. Siellä hän kokeili tiilipintojen sommittelua, jatkoi maalaamista ja ryhtyi kehittämään itselleen isoa ja nopeata moottorivenettä, joka aikanaan sai nimekseen Nemo propheta in patria (Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan).

Tiili materiaalina kristallisoitui Aallon itsensä kehittämään erikoistiileen, joka salli monenlaisten muotojen käytön. Näistä tiilistä rakennettiin Helsingin Kulttuuritalo (1958), jonka vapaa viiva on jatkoa Aallon vuonna 1936 kehittämälle vapaamuotoiselle lasimaljakolle.

Kulttuuritalo, Helsinki (1952-58).

Kulttuuritalon suljettu tiilenpunainen simpukan hahmo sai vastaparikseen Vuoksenniskan kirkon puhtaanvalkoisen simpukan, joka aukeaa viuhkamaisiksi valoaukoiksi.

Materiaaliksi palautui modernismille tunnusomainen valkoinen rappaus, mutta se sai rinnalleen vielä uuden keksinnön: keramiikkasauvan – tiilen, jonka Aalto alkujaan kehitteli Rautatalon sisäseinien valoataittavaksi materiaaliksi.

Vuonna 1958 Aalto luopui Suomen Arkkitehtiliiton 15 vuotta kestäneestä puheenjohtajuudesta. Aalto koki nuoren arkkitehtipolven kritiikin hyvin voimakkaasti – häntä syytettiin elitismistä aikana jolloin uusi rationalismin aalto oli syntymässä.

Aalto, joka oli puhunut paljon ja kirjoittanut paljon vetäytyi nyt julkisuudesta ja keskittyi suunnittelemiseen. Vuosikymmenen loppuun sijoittui monta kutsua ja kilpailuvoittoa: esim. Kiirunan kaupungintalo 1958, Aalborgin taidemuseo 1958, Essenin teatteri 1959…

1960-lukua työllistivät lisäksi mm. Seinäjoen ja Rovaniemen kaupunkikeskustojen rakentamiset.

Vaimonsa Elissan kanssa he matkustivat paljon, säännöllisesti sekä Sveitsiin että Italiaan. Siellä ulkoilua rakastava Aalto nautti luonnosta hiihtämällä ja uimalla sekä tapasi ystäviään. 1960-lukuun kuului niin ikään yhä enenevä määrä erilaisia kunnianosoituksia: Aalto mm. toimi Suomen Akatemian esimiehenä vuosina 1963-68.

Alvar Aalto ja William Lehtinen Helsingin keskustasuunnitelman aarellä Aallon ateljeessa.

Helsingin keskustasuunnitelma.

Vaikka Aallon viimeisiä vuosia painoi väsymys, säilyi keksijän mielenlaatu. Finlandia-talon kokoussiiven kuperat seinäpinnat kommunikoivat ympäröivän puuston kanssa Suomessa ennennäkemättömällä tavalla.

Aallon unelma pääkaupungista, jonka keskustaan suoniston lailla ulottuisivat viheralueet hirvien käyskennellä, on pala palalta murentumassa.

Hänen merkityksensä vuosisadan arkkitehtuurille on kuitenkin yhä kasvussa. Ymmärrys ihmisestä osana luonnon monimuotoisuutta on sopusoinnussa uuden ekologisen ajattelumallin kanssa.

Teksti: Teija Isohauta (1998)

Verkkoversio ja kuvavalinnat: Mari Murtoniemi ja Tomi Summanen. Verkkonäyttely on uusittu versio aiemmasta Alvar Aalto -säätiön verkkonäyttelystä. Kuvat © Alvar Aalto Foundation.