Anjalan kartano 15.–31.8.

HUOM: 19.8. näyttely on poikkeuksellisesti avoinna vain varauksella klo 11.30–14.30. Varaukset: Mira Caselius, 0407766931.

Ankkapurhan puistokonserttien aikaan 15. ja 22.8. näyttely on avoinna vain konserttilipun ostaneille klo 15 eteenpäin.

Taiteilijat / Artists: Mira Caselius, Emma Clear, Carine Fabritius, Ninni Luhtasaari, Maija Kivi, Saara Salmi

Kuraattori / Curator: Mira Caselius

[English below]

Tämän näyttelyn lähtökohtana on ollut sen paikka, 1700- ja 1800 -lukujen vaihteessa rakennettu Anjalan kartano, jossa kerrotaan myös kummittelevan. Taiteilijat ja heidän teoksensa ovat valikoituneet sen perusteella, kuinka teokset asettuvat vuoropuheluun historiallisen rakennuksen kanssa.

Yhteisiä tekijöitä kuuden taiteilijan eri tyyppisille, eri tekniikoilla toteutetuille teoksille ovat käsin tekemisen aspekti, tarinallisuus sekä vahva visuaalisuus ja elämyksellisyys, joiden voimaan tekijät luottavat. ”Uskon karkkimaisten aistiviettelysten houkuttelevan myös syvempiin pohdintoihin”, toteaa maalari Maija Kivi. Kirjontatöistään ja keramiikastaan tunnettu Ninni Luhtasaari taas kuvaa kohtaamisia teostensa kanssa näin: “Materiaalisessa herkullisuudessaan teokset vetävät puoleensa. Kun on päässyt lähelle, ei viestiltäkään voi välttyä.”

Kaikkien kuuden taiteilijan teokset kumpuavat elämän syvyydestä ja sen ihmettelystä; sen ihanuudesta, kauheudesta ja arvoituksellisuudesta; sen juurista ja kukinnoista – ei tietyn ihmisen tai ihmisryhmän juurista, vaan loputtomista yhteyksistä ihmisten ja luonnon kesken, jotka ovat kuin sienirihmasto: valtava verkosto, jossa kaiken välillä on yhteyksiä ja keskinäistä riippuvuutta, haluttiin niin tai ei. Elämän ristiriitaisuuden kokemukset muuntuvat tekijöiden käsissä väkeväksi estetiikaksi, jossa ovat läsnä kauneus, outous ja rujous. Surrealistisia vivahteita omaavan näyttelyn läpileikkaavia teemoja ovat tarinat ja historiat, kollektiivinen tietoisuus, muistot ja alitajunta. Monissa teoksissa keskiöön nousee yhteytemme luontoon sekä toisiin ihmisiin: voimakas, näkymätön yhteys – ja sen kääntöpuolena koettu syvä yksinäisyys.

Carine Fabritius tekee pienen mittakaavan installaatioita nukkekoteihin, jotka muuntuvat hänen käsittelyssään epätodellisiksi tiloiksi. Näyttelyssä mukana on lisätyn todellisuuden (AR) teknologialla täydennetty nukkekoti-installaatio sekä siihen pohjautuvia valokuvateoksia. Taiteilijan mukaan teokset käsittelevät mm. luontosuhdetta, vanhenemista, yksinäisyyttä ja hylättyjä paikkoja. Hänen lähestymistapansa on melankolisen surrealistinen: ”Nukkekoti esitetään aikuisen näkökulmasta aikuisille samanlaisessa todellisuuden ja mielikuvituksen rajapinnassa kuin lapsena leikit koettiin. Teokset ovat saaneet innoituksensa ja inspiraation Liisa ihmemaassa ja Narnia -kirjoista sekä David Lynchin tv-sarjoista ja elokuvista.”

Maija Kivi puolestaan kertoo ammentavansa lapsuuden kuvastoista: ”Leikkikalut kutsuvat katsomaan nostalgiseen kuvajaiseen, joka vääristyy, kun sitä koettaa koskettaa. Teosten ihmishahmot ovat viattomuudesta riisuttuja, fantasiamaailmaan kadonneita kauhussa ja ekstaasissa kiemurtelevia ruumiita, jotka pyrkivät olemaan ehdottoman elossa.”

Elämän tummat sävyt ovat läsnä erityisesti Emma Clearin ja Mira Caseliuksen teoksissa. Piirtäen ja virkkaamalla työskentelevä Clear kertoo teoksissaan alistettujen ja unohdettujen irlantilaisten käsityöläisnaisten, virkkaajien ja kutojien tarinaa.

”Langan kehrääminen (’to spin a yarn’) merkitsee tarinan kertomista. Minä kerron tarinoita työssäni: solmin ja punon työssäni yhteen kietoutuneita tarinoita: pitkiä kuvioita muodostavia tarinoita; sellaisia, joissa on reikiä ja aukkoja; monimutkaisia ja herkkiä tarinoita; sellaisia, joissa on mukana tummia varjoja,” luonnehtii Clear. ”Käsitöiden herkkyys ja hauraus sekä niissä olevien reikien muodostamat kuviot syntyvät näiden synkkien tarinoiden varjosta.” Clear kuvaa teoksiaan myös kartoiksi: ”Piirrän esiin kauan piilossa olleita elämiä.”

Monialaisesti työskentelevä Mira Caselius piirtää myös ihmisten ja kohtaloiden kudelmia. Kuvissa on häivähdyksiä lukemattomista kasvoista, lukemattomien ihmisten läsnäolosta. Hän avaa ajatuksia teostensa takana näin: ”Näen ihmiset loputtomana, ajan ja paikan ylittävänä verkkona. Historiamme näyttäytyy minulle monikerroksisen, kollektiivisen trauman historiana: trauman, jonka pitkät juuret ulottuvat syvälle ihmiskunnan alitajuntaan, kauas muistin ja ymmärryksen horisontin taakse. Trauman, joka on syntynyt väkivallan, alistamisen ja ehdollistamisen eri muodoista, jotka jatkuvasti toisintavat itseään liittolaistensa, unohduksen ja pelon avulla: jaettuna pimeytenä, joka on juuri nyt intensiivisempää kuin koskaan ennen.”

Saara Salmi on maalannut myrskyssä kaatuneiden puiden juurakoita. ”Juurakoissa minua kiehtoo niiden rujous ja symboliikka. Ne paljastuvat maan uumenista vasta, kun luonnonvoima ne repii irti, ja kohoavat metsämaisemassa mahtipontisina ja outoina kuin hiljaiset hirviöt. Väriksi valitsen usein elinvoimaisen punaisen, joka etäännyttää kuolleen puun kasvikunnasta ja luo mielleyhtymiä sisäelimiin, verisuoniin ja merenpohjan otuksiin”, Salmi kuvailee. ”Maanalainen oksisto on outo ja arvoituksellinen. Se on eläessään kaivautunut kivien ja maa-ainesten lomitse ja luonut laajalle ulottuvan verkoston yhdessä sienirihmastojen kanssa. Se on kuin oma alitajuntamme: piilossa, syvällä ja pimeässä.”

Ninni Luhtasaari pohtii kuvailmaisunsa jännitteisyyttä, josta sen viehätys syntyy: ”Käyttämäni vaaleanpunainen on samalla sekä viaton että visvainen. Selvitän, kuinka syvälle alitajuntaan kuvakieleni voi sukeltaa säilyttäen silti lempeän samastuttavuutensa. Lohtu löytyy taiteen avulla vahingossa, tiedostamatta.” Myös Luhtasaari mainitsee rihmastot, metaforisessa mielessä: ”Rakkaus elämään leviää alitajunnasta toiseen, kuten sienirihmasto leviää metsässä. Tätä kasvustoa ruokin.”

They Were Here

Mira Caselius, Emma Clear, Carine Fabritius, Ninni Luhtasaari, Maija Kivi and Saara Salmi

Anjala manor, August 15–31, 2021

The starting point for this exhibition has been the venue: the Anjala manor, built at the turn of the 18th and 19th centuries. A manor said to be haunted. The selection of the artists and their works is based on how they would enter into a dialogue with the historical building.

The works by six artists, realised with different techniques, have in common the aspects of handcraft, narration and captivating visual richness: a powerful quality that the artists rely on. “I believe in the ability of sugary aesthetic seductions to induce deeper reflections”, states the painter Maija Kivi. Ninni Luhtasaari, known for her embroideries and ceramics, describes the encounters with her art: “The luscious materiality makes the works appealing. Once you have gotten close to them, you cannot miss the message.”

All six artists draw from the wonder before the depths of life: its marvels, its horrors, its mysteries; its roots and blossoms – not the roots of a particular person or group but the endless interconnectedness, like that of fungi’s mycelium. A vast network comprising of humans and Nature, in which connections and interdependencies lie between everything, whether they are wished for or not”. The experience of life’s contradictory nature translates into powerful aesthetics with an odd undertone in the hands of the artists. Imbued with a surrealist taste, some of the cross-cutting themes of the exhibition are histories, the collective consciousness, memories and the subconscious. The connection with Nature and between humans is central in many works: a strong, invisible connection – revealing a sense of desolation on the reverse.

Carine Fabritius builds miniature views in dollhouses transforming them into unreal spaces. She has contributed to this exhibition with a dollhouse installation completed with AR (augmented reality) technology and photography based on the installation. According to Fabritius, her works deal with the human-nature relationship, aging, loneliness and abandoned places. Her approach is surrealistic with a melancholic tone: “I present the dollhouse from an adult point of view, for adults as something on the verge of reality and imagination, just like childhood plays were experienced. My works have been inspired by books like Alice in Wonderland and Narnia as well as the films and TV series by David Lynch.”

For her part, Maija Kivi draws from childhood imagery: “Toys invite you to look at a nostalgic reflection that gets warped the moment you touch it. The human characters in my works are stripped of innocence, bodies squirming in terror and ecstasy, lost in a fantasy world, striving to be absolutely alive.”

The darker tones of life are particularly present in the works of Emma Clear and Mira Caselius. Clear, who works with drawing and crocheting, tells stories of oppressed and forgotten Irish craftswomen, lace makers and knitters with her art. “‘To Spin a Yarn’ means to tell a story. I spin yarns with my work. Knotting and tangling with tangled histories; Ones with long patterns; Ones with holes and gaps; Ones of intricacy and delicacy and dark shadows”, she describes. “The delicacy of the crafts and the patterns of holes and gaps they form are borne of the shadow created by these dark histories.” Clear also defines her pieces as maps: “I draw the patterns of lives that were hidden for so long.”

Mira Caselius, a multidisciplinary artist, also draws weaves of people and destinies. You can see glimpses of countless faces and countless presences in her images. She sheds light on her thoughts behind the works: “I imagine people as an infinite mesh, transcending space and time. I imagine our history as the history of a multi-layered, collective trauma with long, invisible roots that reach deep in the subconscious of humanity, long beyond the horizon of memory and understanding. A trauma created by different forms of violence and conditioning, of ancient origin, continuously reproducing themselves assisted by their allies, oblivion and fear. Shared darkness, now darker than ever.”

Saara Salmi has painted rootstocks of trees fallen in storms. “I am intrigued by the ruggedness and symbolism of the rootstocks. They only come into daylight when forces of Nature tear them from the ground and they tower over the forest landscape, formidable and weird like silent monsters. I often choose a vibrant red to distance the dead tree from the plant kingdom and create associations with inner organs, veins and creatures of the seabed”, Salmi recounts. “The underground branches are strange and enigmatic. While still alive, they have dug down around stones and soil, creating a widespread network together with the mushrooms. It is like our own subconscious: hidden, deep in the dark.”

Ninni Luhtasaari ponders upon the visual tension that makes her art so alluring. “The pink I use is both innocent and slimy. I am trying to figure out how far into the subconscious my visual language can go and still be mellow and relatable. The comfort is found through art: by mistake, unnoticed.” Also Luhtasaari mentions the mycelium, in a metaphoric sense: “Love for life spreads from a subconscious to another like the mycelium spreads in the forest. I want to feed this growth.”

Graafinen suunnittelu  / graphic design: © Mira Caselius